Viikko on taas kulunut puuhastellessa. Alkuviikosta luulin mokanneeni yhden harrastetyökeissin ja elin monta kamalaa päivää miettien nimenvaihtoa ja menolipun ostamista jollekin autiolle saarelle. Yhtenä iltana jouduin kerta kaikkiaan juomaan kokonaista kaksi Leffeä ja yhden blanchen unilääkkeeksi, että sydämenläpätys tasaantui.
Vihdoin kävin selkäasioissa lääkärillä. Kesäkuinen muuttoapulaisuus ja erittäin typerä nostoasento juilivat sitä vieläkin. Heti eilen pääsin omalääkärin kotivastaanotolle kertomaan koko pitkän ja polveilevan selkätarinan, ja röntgenaikakin onnistui heti täksi aamuksi. Kyllä näiltä luonnistuu sairaanhoito, ainakin nopeasti. Ja halvalla, kun vain vilauttaa SIS-korttia. Maksoin kipulääkkeestä 1,6 euroa (piti kysyä hinta apteekin kassalla kaksi kertaa, luulin kuulleeni ensin väärin) ja röntgenistä 4,9 euroa. Ja olikin moderni sairaala, potilas sai röntgenkuvansa CD-levylle talletettuina. Ei ollenkaan enää niitä jättimäisiä mustia plakaatteja ja kuoria. Selvinnee sitten joskus, vaivaako potilasta hermojumi vai luulotauti.
Sitten olen puuhannut meille vauhdikkaan Suomen-reissun. On niin monta etappia, että tuntuu kuin olisi lähdössä maailmanympärimatkalle.
Sitten viimeisin tapahtumainkäänne. Menen syyskuuksi harjoittelemaan toimistotehtäviä siihen firmaan, jonka työväki on heitetty pellolle. En oikein tiedä, pitäisikö tästä olla iloinen vai ei. Palkkaa heillä ei ole tarjota, sanomattakin selvää. Jos jonkun mielestä on hyvä idea ottaa töihin frangelskaa änkyttävä epäsihteeri, niin sehän on kokeiltava sitten. Siellä siis joutuu puhumaan englantia, mon dieu. Englantini on näiden ranskankielisten vuosien aikana muuttunut frangelskaksi, ei yhden ihmisen aivot jaksa pyörittää kolmea kieltä samanaikaisesti. Bossi vaikuttaa kyllä muuten ihan selväjärkiseltä, osasi jostain syystä suomeakin ("Lapin kulta"). Työpaikka on noin puolen tunnin kävelymatkan päässä, ei tarvitse ahtautua edes aamujuniin tai -ratikoihin.

