Reissureitti pysyi aika hyvin sellaisena, kuin se etukäteen oli suunniteltu. Leirintäalueet olivat yhtä poikkeusta lukuunottamatta sellaisia kuin haimmekin, suht siistejä ja pieniä. Vain Atlantin rannalla Lounais-Ranskassa Vieux-Boucau-kylän kunnallinen leirintäalue oli monen sadan matkailuvaunun rypäs, jossa kaiken lisäksi melusi yötä päivää teini-ikäiset hollantilaiset wanna be -surffarit. Muuten leirintäalueet olivat sympaattisia ja pieniä perhebisneksiä. Yöhinta meiltä neljältä matkalaiselta, kahdelta autolta ja kahdelta teltalta vaihteli vajaasta kymmenestä eurosta reiluun kahteenkymppiin. Kesäkuu on kyllä vielä lomasesongin ulkopuolella, joten heinä-elokuun hinnat voivat hyvinkin tuplaantua, mutta eivätpä ne sellaisinakaan päätä huimaa.
Atlantin rantaa laskeutuessamme yövyimme pari yötä Ronce-les-Bains-kylässä l'Ile d'Oléronin katveessa. Majoituttiin Lusken isän lomataloon. Isä ei ollut itse paikalla, mutta antoi ystävällisesti talonsa meidän käyttöön, avain löytyi pihalle piilotettuna. Kylä vilisee kesällä lomalaisia, mutta on silti säilyttänyt sellaisen uneliaan pikkukylän tunnelman. Rannalta ei tarvitse pahimmankaan lomasesongin aikaan taistella postimerkin kokoista löhöreviiriä. Rantoja ja reviiriä riittää. Läheiset La Rochellen ja Rochefortin kaupungit ovat visitoimisen arvoisia.



Viiden matkapäivän jälkeen saavutimme jo baskiseudut Ranskan puolella ja siitä kaahasimme Espanjan puolelle San Sebastianiin. Tässä vaiheessa reissua alkoi sadella vettä. Sansebastianilainen yö nukuttiin hotellissa, minä tarvitsin wifi-verkkoa tutkintotodistushakemuksen kokoamiseen, ja muita huvitti oikeassa sängyssä nukkuminen muuten vaan. Kaupunki oli kaunis ja siihen olisi ollut kiva tutustua enemmänkin. On varmaankin oiva city trip -kohde, merkitään muistivihkoon. San Sebastianista alkoi matkan vuoristo-osuus.
Matkavalokuvia selatessani huomasin, ettei kapeilta ja mutkaisilta Pyreneiden vuoristoteiltä ole kuvia juuri ollenkaan. No ei varmaan ole, kun kuvaajan aika meni itkiessä hysteeristä pelkoitkua ja jännittäessä kaikkia mahdollisia lihaksia. Kropan tiesi olleen hätämoodilla aina siinä vaiheessa, kun autosta noustua alkoi palella adrenaliinipiikin jälkimainingeissa. Olin varmaan huvittavaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Kyllähän sen tietää itsekin, ettei siinä vuoripelossa ole mitään järkeä, mutta kun se iskee, on todella taisteltava hyperventilaatiokohtausta vastaan, pää punaisena rääkyessä kun unohtuu vetää henkeä välillä. Olen käynyt kerran Sveitsin Alpeilla huutamassa paniikkia laskettelusukset jalassa, ja tämänkertaisen vuorivisiitin aikana vannoin, että nyt on nähty kaikki maailman vuoret. En tajua, miksi kukaan ikinä on sinne vuorille alun perin mennyt kyläänsä perustamaan... Maisemat on tietysti ihan henkeäsalpaavia, mutta niitähän voi ihailla kauempaakin!
Ryhmän paineesta matkan oli kuitenkin jatkuttava, vaikka välillä iskikin sellainen hernerokkasumu, että minä olin jo ihan valmis panemaan pillit lopullisesti pussiin. Kuvassa on siis kaunis vuorimaisema, tie ja edellä ajava Land Rover:

Kyllä siellä välillä eteensäkin näki, minäkin rauhoituin aina silloin, kun tien tiputusreunalla kasvoi puupöheikkö, eikä tippuminen siten tuntunut enää niin todennäköiseltä. Jälkeenpäin naurattaa, minua oikeasti pelotti, että mies sekoittaa kurvien kohdalla kaasun ja jarrun, ja sitten viuh vaan, lennetään alas. Ja meillä oli sentään alla uuden karhea lainavolkkari, uudet jarrut ja kaikki. Toiset köttyytti sillä Defenderillä, sen kyytiin minut olisi saanut tainnuttaa ensin.

Vuorilla yövyttiin kolmessa kylässä, vettä taisi sataa niissä kaikissa. Teltat onneksi eivät pahemmin valskanneet. Kylmäkään ei sadeöinä vaivannut, kun pukeuduin äitin joskus hankkimaan talvipyjamaan. Naispuolisella matkakaverilla oli sellainen -25 asteeseen asti käyttökelpoinen makuupussi, jossa se nukkuikin pelkässä henkäyksen kevyessä yöasussa.
Olin ihan unohtaa ne auto-ongelmat. Espanjan puolella Pamplonan kaupungin jälkeen saatiin kokea dramaattisia hetkiä, kun Land Rover alkoi yskiä kesken kaiken. Uskomaton onni onnettomuudessa oli, että auto rykäisi kyläpahasessa, jossa oli autokorjaamo ja korjaamossa hommansa takaperinkin taitava vanha korjaaja Pedro (joka oli jäämässä elokuussa eläkkeelle pyöritettyään pientä bisnestään vaimonsa kanssa 35 vuotta...). Ensin epäiltiin, että pamplonalaisen huoltoaseman apupoika tankkasi autoon vahingossa bensaa, mutta syyllinen löytyikin sitten moottorista. Siellä oli joku osanen katkennut kahtia. Korjaamon Pedro lähetti vaimonsa kaksi kertaa Pamplonaan etsimään oikeita osia, ja kuin ihmeen kauppaa sellaiset löytyivätkin. Jossain vaiheessa korjausurakkaa, kun ei vielä tiedetty mikä autoa vaivaa ja mistä asti varaosia täytyy tilata, ounasteltiin että autonkorjaus kestäisi jopa viikon. Siinä olisikin sitten saanut pikaisesti luoda matkasuunnitelma B:n.

Pedron korjatessa autoa käytiin kävelemässä pätkä Santiago de Compostelaan johtavaa pyhiinvaellusreittiä, joka kulkee tämän autoepisodin Zubiri-kylän poikki. Land Rover selvisi onneksi koko loppumatkan tällä yhdellä draamalla. Meidän laina-Passat sai osakseen ne kaksi muuta katastrofia. Passatista puhkesi kumi, kun jossain päin vuoria olimme ajaneet ruuviin. Ilmat pihisi renkaasta vaivihkaa ulos. Pojat vaihtoivat vararenkaan tilalle. Ajateltiin kuitenkin, että on parempi käydä samantien korjauttamassa varsinainen rengas, jos vielä toistamiseen ajetaan nauloihin. Poikkesimme pikaisesti Lourdes'in kylässä rengasliikkeeseen. Lourdes'issa on se kuuluisa lähde, jonne toiveikkaat tungeksivat ihmeparanemisen toivossa. Seuruettamme ei kiinnostanut lähde, vaan se rengaskauppa. Rengas korjattiin, mutta auto sai lommoja ja naarmuja ja toinen takavalo hajosi, kun mies peruutti auton liikkeestä päin kadunvierustan kivipaalia. Kyllä sitä silloin vituitti, mutta ei nyt enää. Lourdes jäi mieliin huonon onnen turistirysänä.
Suunniteltu kahden päivän ja yhden yön patikkaretki Pyreneillä typistyi yhden päivän reippailuksi. Aiotulla reitillä oli vielä lunta ja jäätä ja jopa lumivyöryvaroitus, mikä kesäkuussa on todella harvinaista. Normaalisti sellainen lumitilanne Pyreneillä on maaliskuussa. Patikoimme neljä ja puoli tuntia, välillä satoi ja välillä paistoi. Jos en auton kyydissä vuoristoteillä nautikaan, niin patikointi uljaissa maisemissa kyllä sytytti.

Olin ihan unohtaa ne auto-ongelmat. Espanjan puolella Pamplonan kaupungin jälkeen saatiin kokea dramaattisia hetkiä, kun Land Rover alkoi yskiä kesken kaiken. Uskomaton onni onnettomuudessa oli, että auto rykäisi kyläpahasessa, jossa oli autokorjaamo ja korjaamossa hommansa takaperinkin taitava vanha korjaaja Pedro (joka oli jäämässä elokuussa eläkkeelle pyöritettyään pientä bisnestään vaimonsa kanssa 35 vuotta...). Ensin epäiltiin, että pamplonalaisen huoltoaseman apupoika tankkasi autoon vahingossa bensaa, mutta syyllinen löytyikin sitten moottorista. Siellä oli joku osanen katkennut kahtia. Korjaamon Pedro lähetti vaimonsa kaksi kertaa Pamplonaan etsimään oikeita osia, ja kuin ihmeen kauppaa sellaiset löytyivätkin. Jossain vaiheessa korjausurakkaa, kun ei vielä tiedetty mikä autoa vaivaa ja mistä asti varaosia täytyy tilata, ounasteltiin että autonkorjaus kestäisi jopa viikon. Siinä olisikin sitten saanut pikaisesti luoda matkasuunnitelma B:n.

Pedron korjatessa autoa käytiin kävelemässä pätkä Santiago de Compostelaan johtavaa pyhiinvaellusreittiä, joka kulkee tämän autoepisodin Zubiri-kylän poikki. Land Rover selvisi onneksi koko loppumatkan tällä yhdellä draamalla. Meidän laina-Passat sai osakseen ne kaksi muuta katastrofia. Passatista puhkesi kumi, kun jossain päin vuoria olimme ajaneet ruuviin. Ilmat pihisi renkaasta vaivihkaa ulos. Pojat vaihtoivat vararenkaan tilalle. Ajateltiin kuitenkin, että on parempi käydä samantien korjauttamassa varsinainen rengas, jos vielä toistamiseen ajetaan nauloihin. Poikkesimme pikaisesti Lourdes'in kylässä rengasliikkeeseen. Lourdes'issa on se kuuluisa lähde, jonne toiveikkaat tungeksivat ihmeparanemisen toivossa. Seuruettamme ei kiinnostanut lähde, vaan se rengaskauppa. Rengas korjattiin, mutta auto sai lommoja ja naarmuja ja toinen takavalo hajosi, kun mies peruutti auton liikkeestä päin kadunvierustan kivipaalia. Kyllä sitä silloin vituitti, mutta ei nyt enää. Lourdes jäi mieliin huonon onnen turistirysänä.
Suunniteltu kahden päivän ja yhden yön patikkaretki Pyreneillä typistyi yhden päivän reippailuksi. Aiotulla reitillä oli vielä lunta ja jäätä ja jopa lumivyöryvaroitus, mikä kesäkuussa on todella harvinaista. Normaalisti sellainen lumitilanne Pyreneillä on maaliskuussa. Patikoimme neljä ja puoli tuntia, välillä satoi ja välillä paistoi. Jos en auton kyydissä vuoristoteillä nautikaan, niin patikointi uljaissa maisemissa kyllä sytytti.

Vuoristoliikuntoa edustivat myös Kakuettan maisemareitti ja Gavarnien kattilalaakso. Kakuetta on sellainen parin kilometrin pituinen vuorensolareitti, jonka varrella on useita vesiputouksia ja joka päättyy vuoren sisälle tippukiviluolaan. Kuvaräpsy reitin varrelta:

Gavarnien kattilalaakso taas on sellainen jääkauden muokkaama paikka, jossa pääsee haukkomaan henkeään muhkeissa maisemissa. Jää on muovannut paikalle puoliympyrän muotoisen vuorenseinämän, jossa on useita vesiputouksia. Näyttää siltä, kuin seinämässä olisi monta vesihanaa aina auki:


Jalkapatikassa uskaltaa kuviakin ottaa enemmän:



Loppulomaksi jumituttiinkin sitten sinne Périgordin alueelle. Sateetkin loppuivat kokonaan. Koluttiin antaumuksella Dordognen seutua, muun muassa Sarlat'n ja Dommen keskiaikaiset kaupungit, Commarquen linnan rauniot ja Marqueyssacin puutarha. Sarlat varsinkin jäi mieleen, se on monella tapaa ehdoton osoite Etelä-Ranskassa. Sarlat'n vanhassa kaupungissa on historiallisia suojelukohteita tiheimmin maailmassa, keskiaikaiset korttelit muodostuvat keltatiilisistä taloista, kapeista kujista, aukioista, herkkukaupoista, ravintoloista ja joka puolella kukkivista ruusuista. Viimeisessä kuvassa Marqueyssacin pulleat puutarhaveistokset.


Näissä Dordognen ja Périgordin maisemissa viihdyttiin viime tippaan asti niin, että takaisin Brysseliin kaahattiin kerta linttuulla 850 kilometriä. Matka ja matkaseura olivat parasta laatua, mutta kotiin oli silti hyvä palata. Jos on minulla tämän postauksen jälkeen sormet ruvella, niin teillä on varmaan silmät, jos tänne asti jaksoitte lukea.
Je taperai le résumé français quand mes doigts se guérissent de ce mégapost finnois.





































